Jätän elämäni tuntemattomien ihmisten käsiin joka päivä.

Tuli vain mieleen tuossa joku päivä istuessani bussissa, kun eräs keski-ikää lähestymässä ollut naishenkilö kiirehti bussiin ja piippasi korttinsa noteeraamatta kuskia mitenkään. Vaatisin kyllä pikkuisen kunnioitusta ihmiselle, joka voi koska tahansa päättää tehdä kamikazesyöksyn Aninkaistensillalta alas ja tappaa meidät kaikki.

Niin. Joka päivä. Jokainen niistä töykeistä bussikuskeista, ties vaikka jotkut mukavistakin, kaikki ne kasvottomat vastaantulijat... Luotanko heihin jokaiseen?
Näköjään, ainakin useimpina päivinä.

Kaunis kesä on taas tullut.

Mitä olinkaan vuosi sitten näihin samoihin aikoihin? Pitkä talvi Kauhajoella oli vihdoin päättymässä, viimeinen päivä käsillä, ylpeänä saavutuksistani ja pettyneenä kaikesta siitä, mikä jäi vielä tekemättä. Paljon oppineena, kasvaneena, ja toivottoman raskaana. Kaikki uusi ja mahdollinen edessä.
Tasan vuosi sitten rakas Toni tuli taas mun luokseni kaukaa Jenkkilästä. Kävelin häntä vastaan bussipysäkille ja sain esitellä kasvanutta mahaani, joka näytti lähinnä siltä, että olin armottomasti lihonut. Mutta se oli hauskaa. Maattiin mun pienen huoneeni kovalla sängyllä ja odotettiin, että Patni potkisi isille.
Päätösjuhla. Kesä, ihana kesä. Muutto Turkuun, muutto pois vanhempien luota. Se oli iso juttu. Vaikka liu'uin tähän asuntoon niin helposti ja kevyen tuntuisesti, se oli raskasta. Se on raskasta vieläkin.

Ja mun pieni rakkauteni syntyi syksyllä. Valvottuja öitä, pitkiä päiväunia, syömisongelmia. Korvikkeiden opettelua. Ensimmäinen joulu, ensimmäinen uusi vuosi.

Voi kaikki ne muistot. Koskaan ennen talvi ei ole tuntunut näin kevyeltä ja helpolta voittaa.

Nyt ollaan taas tässä, kesässä. Oon odottanut jo kauan, että lumi sulaa ja vihreys tulee, ja päästään opettelemaan kävelemistä nurmikolla. Ja nyt, vihdoin, ulkona on niin kauniin vihreää, ja Vikke osaa jo seistä. Varmasti päästään tepastelemaan mummolan niitylle, ihan pian, ehkä jo ensi viikolla. Perjantaina mennään kotiin.
Koti se on vieläkin. Mun vanhempieni koti, se missä kasvoin. Se on koti. Tämä on koti. Hämmentävää ja sekavaa, kuulua kahteen paikkaan.

Mutta nyt olen vain onnellinen.


Pitkä vuosi on taas kulunut, kuin hujauksessa. Kohta kesä on ohi, V menee hoitoon, mä menen kouluun... Sitä jännitän eniten.
Toivottavasti kesä kestää kauan. Toivottavasti osaan nauttia joka hetkestä, jotta on helpompi päästää irti tästä elämästä, mitä olen elänyt viimeisen vuoden ajan.

Vuosi. Se on pirun pitkä aika. Mutta onneksi mun on helppo nähdä, miten paljon olen kasvanut. Oon onnellisempi tänään kuin vuosi sitten. Sitä paitsi, nyt mun elämälläni on tarkoitus.


Ehkä se on ärsyttävää, kun äidiksi tultua koko elämä tuntuu pyörivän lapsen ympärillä. Mutta niin se menee. En mä voi sulkea niin isoa osaa mun elämästäni uloskaan.
Huomenna mennään taas Viken kanssa keinumaan ja nauretaan yhdessä. Rakastan sen pojan naurua, yksi pieni hammas vilkkuen, kähisten ja kirkuen, nauraen melkein mille tahansa mitä ikinä keksinkään.

Vikke on ollut aika tavallisen yliaktiivinen tänään.
Siivosin makuuhuonetta, joten Vikke oli tietysti siellä mun kanssani. Ensin se otti kiinni roskiksesta, mikä ei ehkä ollut kovin hyvä idea. Siivottuani roskat takaisin roskikseen, nostin sen hoitopöydälle Viken ulottumattomiin. Seuraavaksi hän rupesi jyystämään vaippapakettia.
Nostin senkin hoitopöydälle, ja Vikke suuntasi huomionsa lattialla olleeseen käytettyyn vaippaan. Ääh... Vein sen samantien roskikseen, ja oletin Viken siirtyneen sillä välin lattialla lojuviin pyykkeihin.
Mutta ei. Siellähän se poika oli kiltisti, pumpulipuikko huulessa ja iso tuppo puikkoja kädessä. Oli kieltämättä melko koominen näky, harmi että joutui kieltämään tukehtumisen pelossa. :'D

On jännittävää seurata, mistä kaikesta lapsi kiinnostuu. Hänen lempilelujaan ovat muutaman päivän ajan olleet akkuporakoneen pahvilaatikko, tyhjät ja välillä täydetkin pullot, kengät ja paperinen lahjakassi. Oikeisiin leluihin kyllästyy nopeasti, mutta nuo neljä ovat pysyneet jo pitkään lemppareina.

Mihinkähän se lapsuuden uteliaisuus ja avoimuus uudelle katoaa?
Kai aikuiset tukahduttavat sen. "Ei, älä koske siihen!", "Ei, älä mene sinne!" jne. Harmittaa, että joutuu tekemään sitä itsekin, tosin useinmiten ihan vain turvallisuussyistä. Mutta missä menee sen raja, onko joku vaarallista vai eikö vain halua lapsen tekevän sitä, menevän jonnekin?


Ja sitten lopulta... Meistä lapsista tulee niitä aikuisia, jotka tukahduttavat uteliaisuuden. Mistä tulisi joku suurempi, joka herättäisi sen uudelleen eloon?

Miten voisi olla uskomatta johdatukseen kaiken tämän jälkeen.

Ensin se kirja Matka onneen, jonka Toni on saanut joskus mutta jota Toni ei ole ikinä lukenut. Sitten sattumalta mä löydän sen ja se kolahtaa niin suoraan.

Ja sitten toinen. Meillä on kotona alakerran käytävällä kolme kirjahyllyä täynnä kirjoja, ja olen mennyt siitä ohi miljoona ja sata kertaa. Ja sitten, viimeksi, mun katse vain osuu siihen yhteen tiettyyn kirjaan, ja katson, mikä se on. Paulo Coelhon Alkemisti. Kirja, joka on jäänyt isältä kesken [ellei kyseessä ollut toinen kierros; välissä oli siis kirjanmerkki]. Ja se kolahtaa aina vaan kovempaa.
Olen lukenut vasta muutaman sivun, ja oppinut jo paljon. Tässä kirjassa on siis kyse unelmien tavoittelusta, siitä pohjimmaisesta elämän tarkoituksesta, siitä yhdestä suuresta unelmasta, jonka niin harva uskaltaa toteuttaa.
Mietin koko ajan vain laulamista lukiessani sitä. Sitä kuinka omasta suuresta unelmasta tulee vihjeitä, ja ne täytyy vain huomata.
Ja sitten, niin typerältä kuin se kuulostaakin, kirjoitin facebookissa notea, jossa piti vastata kysymyksiin random biisien nimillä. "Mitä ystäväsi ajattelevat sinusta? Laulan itselleni." ja "Mikä sinä haluat olla kun kasvat isoksi? Laululilja."
Niimpä.

Ja toisaalta, pelkään myös, kuinka paljon multa jää kokematta. Olen tähän asti ollut jotenkin niin arka, ja nyt kun ehkä tahtoisin jo uskaltaa, koen V:n jotenkin jarruna mun haaveille. "Mitä soitetaan sinun hautajaisissa? Jotain vielä puuttuu."
Pelkään että jotain jää puuttumaan. Että kadun tekemättömiä asioita kun mun on aika siirtyä tästä maailmasta eteenpäin.
Pelkään valmiiksi. Toivottavasti se auttaa mua eteenpäin eikä jarruta mua.

Ja sitten, kun luulen V:n hidastavan mua joissain asioissa... Alkemisti-kirjassa vanha mies kertoi päähenkilölle tarinan pojasta, joka kävi viisaista viisaimman linnassa kysymässä neuvoa. Viisas ei ehtinyt jutella pojan kanssa vielä, vaan pyysi tätä odottamaan ja kävelemään odotellessaan ympäri linnaa. Viisas pyysi ainoastaan, että poika samalla kuljettaisi kahta öljytippaa lusikassa tiputtamatta niitä, pitäen niistä huolta.
Poika odotti, kulki ympäri linnaa ja piti öljytipoistaan huolen. Mutta kun hän taas pääsi viisaan puheille, hän joutui tunnustamaan, ettei ollut nähnyt linnasta mitään, koska oli kiinnittänyt kaiken huomionsa tippoihin.
Viisas laittoi pojan uudelleen kiertelemään. Tällä kertaa palatessaan hänen luokseen poika osasi kertoa linnasta yksityiskohtaisesti, mutta huomasi kerrottuaan tiputtaneensa öljytipat.
Viisas sanoikin, että onnen salaisuus on siinä, että pystyy katselemaan kaikkia maailman ihmeitä unohtamatta kuitenkaan koskaan lusikassa olevia kahta öljytippaa.

V on mun öljytippani. En unohda häntä koskaan.
Mun täytyy vain muistaa välillä nostaa katseeni lusikasta.

Olen jälleen kateellinen jollekin ihmiselle.
Tällä kertaa kateuteni kohde on Yann Tiersen. Kyllä, juurikin se aivan uskomaton muusikko ja varsinkin pianisti, joka soittelee Amélien musiikkeja.

Uskomaton mies.

Se on jotain mitä tahtoisin osata. Pianon soittaminen. Tahtoisin soittaa jotain niin uskomatonta kuin tuo mies, kuin monet joita ihailen ja kadehdin.
Mietin nyt, että jos vertaa esimerkiksi siihen, miten nopeasti kykenen koneella kirjoittamaan, niin miksi ihmeessä en itsekin kykenisi soittamaan samalla tavalla?

Ongelmani on vain se, että tahtoisin saada sen taidon juuri nyt. Tahdon nyt soittaa näitä biisejä juuri tuolla tavalla. En tahdo välivaiheita.
Mutta pakkohan siinä on välivaiheita olla. Ei kukaan opi soittamaan noin suoraan.

Vaikka toisaalta... Jos saisin esimerkiksi biisin Comptine D'Un Autre eTe nuotit eteeni, uskon että kykenisin opettelemaan soittamaan sen suoraan niistä nuoteista.
Mutta... Osaisin vain soittaa juuri sen kappaleen. En olisi välttämättä oppinut mitään uutta tai ihmeellistä.

Huoh. Kamalan vaikeaa.

Tahdon opetella soittamaan pianoa. Ihan oikeasti.


En silti suostu katumaan sitä, että lopetin pianotunnit. Koska ymmärrän, miksi tein sen.


Tahdon mennä soittamaan. Juuri nyt.

Olen kovasti mietiskellyt sen jälkeen, kun ystäväni Anniina lähetti minulle facebookissa kutsun yhteisöön "En voi sietää rasisteja enkä piilorasisteja".


Voiko oikeasti tosissaan joku ihminen väittää, että pitää täsmälleen ja tasan tarkkaan jokaikistä ihmistä tasavertaisena huolimatta ulkonäöstä, uskonnosta, ajatuksista ja ties mistä mielipiteistä, eikä sorra yhtään ketään yhtään millään tavalla?
Puhumattakaan siitä, että rasistien inhoaminen on tavallaan, no, rasismia. Pitäisihän heilläkin olla mielipiteenvapaus, hmm?

Yllättävän vaikea mietinnänaihe. Mutta rehellisesti sanottuna en usko, että kukaan kykenee tähän ihanteeseen täysin.


Otetaanpa esimerkiksi ihminen, jonka tunnen ehkä parhaiten. Siis minä.
Olen pitkään halunnut olla epärasisti. Hyväksyn venäläiset ja yritän olla kohdistamatta ennakkoluuloja mustalaisia kohtaan. Olen opiskellut ruotsia, ja yritän parhaani mukaan saada typeriä asioita suustansa päästävät näkemään asioista myös toisen puolen ja pääsemään yli ahdasmielisyydestään.
En yleensä tuijottele itsestäni poikkeavan näköisiä ihmisiä. Lähinnä ehkä siksi, että en ikinä tuijottele ketään. Ja vaikka heissä olisi jotain, mitä tahtoisin tuijotella, kuten mielettömän hieno laukku tai korvikset tai hiukset, en viitsi, etteivät he kuvittelisi minun olevan rasistinen.

Vaikka tietysti olen.
Inhoan teinejä. Aloitetaan siitä. Tämä on helppoa tunnustaa.
Inhoan sitä, kuinka he luulevat olevansa niin jotakin, ja... Raah raah. Jotain heissä on [useimmissa], mitä en vain kykene sietämään tai sulattamaan. Ehkä se on vain sitä, kuinka he muistuttavat minua omista yläasteajoistani. Tai sitten se ikä on vain jotain niin silmittömän rasittavaa.
Kun tutustuu heihin pintaa syvemmälle, joistain löytyy ihan mukaviakin piirteitä. Mutta päällisin puolin... Ääh.
No, onneksi he pääsevät yli siitä, jonain päivänä.

Toisekseen, sävähdän kun kuulen ruotsia. Turussa se ei niin haittaa, koska tiedän heidän kaikkien ymmärtävän suomea. Mutta esimerkiksi serkkuni kertoi Närpiöstä, missä kaikki eivät välttämättä edes osaa suomea. Ja se ottaa päähän. Sen verran olen sentään isänmaallinen, että mielestäni Suomessa kuuluu puhua suomea. Voisin siis ihan sen takia mennä Närpiöön turistiksi, ja vaatia suomenkielistä palvelua minne ikinä menenkin. Saisin varmaan turpiini.
Pidin paljon siitä yhdestä Idols-pojasta, siitä ulkomaalaisesta, joka halusi oppia suomea, koska hänen mielestään Suomessa kuuluu puhua suomea. Hieno mies.
[ja siis Ruotsissa olevat ruotsalaiset ovat eri asia, älkää nyt väärin ymmärtäkö.]


Niin. Voinko siis sanoa, etten olisi rasisti? En oikein. Aina kai sitä on joitain ihmisryhmiä, tai joitain yksittäisiä ihmisiä, joita kohtaan tuntee inhoa, pelkoa, ennakkoluuloja. Tuskinpa siitä pääsee koskaan yhtään mihinkään.

En taida voida liittyä Anniinan yhteisöön, niin paljon kuin sinne haluaisinkin.

Olen jälleen kerran järkyttynyt.

Katsoin yllättäen vähän televisiota. Äsken tuli taas yksi niistä vauvaohjelmista. Siinä oli pariskunta, jonka vaimolla oli edellisestä suhteesta kolme lasta. Nuorin heistä oli kuitenkin sentään jo 11-vuotias. Nyt he odottivat neljättä lasta, joka olikin, no, kolmoset.
Niin. Ei kai siinä. Onneksi he sai vanhimmankin lapsen, teini-ikäisen pojan joka vältteli mahdollisimman pitkään kaikkea vastuuta, auttelemaan vaipanvaihdossa jne.
Mutta taivas. He kertoivat, että seksielämä sujuu siitä huolimatta edelleen, mutta nyt on vähän pelkona uusi raskaus.
SIIS MITÄ IHMETTÄ. Jos edelliset kolmoset on vasta kymmenviikkoisia, niin luulisi nyt ehkäisyn käyvän mielessä, hmm? Ja sitten lopputekstien aikana he sanoivat, että kondomi [se oli joku erikoiskortsu, mutta en muista mikä sen nimi oli] maksaa 3$, niin ei ne rupea sellaista maksamaan joka kerta.
a) uusi lapsihan tulee paljon halvemmaksi. Varsinkin kun näköjään miehen suvussa on monikkolapsia, niin kaksoset tai kolmosethan tulisi tosi paljon halvemmaksi kuin kumi per yö.
b) onhan sitä nyt hyvänen aika muitakin ehkäisymenetelmiä? Voisin vaikka tähän väliin tunnustaa omaavani kierukan, joka on toiminnassa viisi vuotta enkä maksanut siitä penniäkään. Niin että.
No, oma on pikku elämänsä. Itse en vaan tahtoisi huolehtia kolmesta vuodenikäisestä plus 1-3 vastasyntyneestä.

---
Toinen tapaus toisesta ohjelmasta. Aina niin ihana Mitä nainen haluaa ja aiheena kuuluisuus.
Siinä oli tyttö, 21-v., joka on "aina halunnut tulla kuuluisaksi." Siis kuuluisaksi. Ihmettelin vain, että "ja..?"

Eikö hänellä tosiaankaan pyörinyt päässä mitään muuta, kuin kuuluisuus? Esimerkiksi mitään tapaa tai alaa, millä sen kuuluisuuden saisi? "Haluan olla rikas ja saada kaiken." Nähtävästi ei.

Aivan järkyttävää miten ihmiset haluavat tulla kuuluisaksi ilman sen kummempia ajatuksia siitä, miten he sen saavuttaisivat. Tämäkin tyttö oli käynyt jo kahdessa tissileikkauksessa, ihan vain sen kuuluisuuden takia. [ulkonäöstä noin muuten vielä sen verran, että hän näytti juurikin niin tutuksi tulleelta barbilta; ylipitkät peroksiidiblondit hiukset, vaaleanpunaiset vaatteet, vaaleanpunaiset ylipitkät kynnet, ylimeikatut kasvot, tietysti päävärinä vaaleanpunainen. Ja lisäksi, hänen suurin haaveensa oli vaaleanpunainen avoauto.]

Nyt kun mietin lisää tuota hänen ulkonäköään, mietin, miten hän aikoo erottua niistä sadoista ihan samanlaisista, joilla ei ole mitään varsinaisia kykyjä, ainoastaan tahto tulla kuuluisaksi?

Nii-in. Mitenkähän vaan senkin tytön käy. Harmi etten muista nimea, olisi muuten voinut googlettaa viiden vuoden päästä. Tai kymmenen. Tai viidentoista.
Sitten hän alkaakin olla jo liian vanha.

En ikinä totu suuriin kaupunkeihin.


Ehkä se johtuu siitä, että pienemmässä kaupungissa kuuli hälytysajoneuvoja niin harvoin. Ehkä kerran kuukaudessa, jos sitäkään. Siksi kuunteli aina niin tarkkaan, että voi ei, nyt jollakulla on hätä. Voi ei, nyt jossain palaa.
Toisen kipu ja avuntarve sattui itseenkin.

Ja nyt, piipaa-autoja kuulee harva se päivä. Juuri äsken heräsin pikku pikku päiväuniltani kyseiseen ääneen. Hetken päästä vastapäisestä talosta lähti ambulanssi [en nähnyt mitä tapahtui, koska ovi on talon tuolla puolen], ja pian perässä tuotiin jotain miestä käsiraudoissa.
En ole koskaan nähnyt ketään käsiraudoissa.

Jotenkin sitä ottaa toisten hädän niin itseensä. Ja se tuntuu nyt hyvin väsyttävältä, kun hädässä olevia ihmisiä on paljon enemmän.

--

Tahdon olla naiivi ja toivoa, että kaikilla voisi olla kaikki hyvin aina.

Oon taas miettinyt juttuja.

A kertoi mulle yhdestä pariskunnasta. En nyt ole ihan varma, mitä kautta hän oli tämän kuullut, joten toivottavasti tästä ei nyt tule mitään ongelmia, vaikka asiasta täällä puhunkin.
Eihän tätä kukaan lue.
No mutta. Pariskunta siis. He olivat hiihtovaelluksella Lapissa esikoisensa kanssa, joka ilmeisesti ei ollut vielä vuottakaan. En ole ihan varma, ymmärsinkö oikein, mutta ilmeisesti se lapsi oli sellaisessa pulkan tapaisessa jutussa.
Ja se paleltui kuoliaaksi.

Olen miettinyt tätä asiaa nyt kohta kaksi viikkoa. Yrittänyt sulattaa. Miettiä, miltä sellainen tuntuu. Kun oma lapsi kuolee.

Teho-osaston joku ylilääkäri sanoi viime jaksossa, että vanhempansa menettänyt on orpo. Puolisonsa menettänyt on leski. Mutta lapsensa menettäneelle ei ole edes nimeä.

Se on luonnotonta. Sitä ei pitäisi koskaan joutua kokemaan.

Ja kuitenkin... Kuinka moni lapsi kuolee vuosittain? Esimerkiksi auto-onnettomuuksissa, ääritilanteissa jopa tappaa itsensä. Ja onhan sitä jonkun lapsi vielä vanhempanakin. Kerran juttelin yhden mummon kanssa, jonka poika kuoli viiskymppisenä. Ei se tuska vähene suhteessa lapsen ikävuosiin.

Olen vieläkin ihan sanaton tämän aiheen suhteen.
Nyt lapseni tarvitsee minua. Hän on onneksi vielä elossa.

V on kipeänä.
Tuntuu kamalalta. Voimattomalta.

Onneksi se pikku-ukko on nyt saanut hyvin unta. Varmaan lääkkeen voimalla, en tiedä.

Tuntuu vaan niin pahalta, kun se alkaa yhtäkkiä itkeä niin lohduttomana, niin sydäntäsärkevästi.
Miten kukaan voi antaa pienen ihmisen kärsiä niin.

Olen ihan voimaton.
Silti pitää vaan jaksaa, pestä tuttipulloja ja lämmittää maitoa. Onneksi ei tarvitse hirveästi enempää.
Nyt voi vaan hautautua suklaan kanssa telkkarin ääreen ja odottaa mitä tahansa inahdusta merkiksi siitä, että poika tarvitsee taas ruokaa jaksaakseen tervehtyä.

Toivottavasti tämä nyt menee ihan itsekseen ohi, ja on ihan tavallinen kuume. Enempää ei kestäisi.


Rakastaminen on yllättävän rankkaa.